Unimurmelin mutinat & mötinät

En jaksaisi. Päivä meni iha putkeen, paitsi että kaadoin kännykän päälle vettä ja se lakkasi toimimasta. Tulin kotiin ja se ei toiminut vieläkään. Sain kuulla lähinnä valituksia siitä, mitä en ollut tehnyt vaikka yritän aina ajatella toisten parasta ja auttaa. Sunnittelin päästäväni Jillianin vapaaksi huoneeseen, mutta koska en kuulemma saanut jättää koiriani yläkertaan (niinkuin ne mitään tekisivät), päätin mennä niiden kanssa takaisin alas ja kieriskelin hetken itsesäälissä ja nukahdin.

Mikään ei riitä ja sitä tuntuu olevansa yksin tässä maailmassa. Seisovansa yksin kaiken takana. Jos kaatuu, on punnerrettava yksin ylös, ei kukaan ojenna kättään.. Ei kukaan jaksa välittää, miltä minusta tuntuu.. Sillloin tällöin olet tuominnut ihmisiä. Ajanut heidät lokeroihinsa ja yhtäkkiä huomaat, että ne ihmiset ovatkin kaikista rehellisimpiä ja reiluja ihmisiä. “Kiltit” ja hiljaiset ihmiset ehkä päälle päin näyttävät hyviltä, mutta saat paskaa niskaasi heti kun otat pyörähdyksen toiseen suuntaan.

Olen ylpeä siitä, että olen mitä olen ja silti saan kunnioitusta siitä. En kaikilta, mutta joiltain. En ole tavallinen, joka pyrkii huomioon (ja ei pääse sinne) vaan ihminen, joka paskat välittää toisten näkökulmista. Sillä saa kunnioitusta ja arvostusta, ei nuolemalla ja hihittämällä lattialla. Ketään ei kiinnosta pieni teinipaska. Ja mitä sitten vaikka kulkisinkin nokka pystyssä ja tiedostaen, että minä olen olemassa, tietäkää se! Ainakaan en kulje hartiat alhaalla ja viestitä, että anteeksi, että olen olemassa.

En jaksa negatiivisia ihmisiä. Olen joskus sellainen itse, mutta jatkuva “ei kuitenkaan/et kuitenkaan” alkaa nostaa kyrpää otsaan. Ei sellaista jaksa! Totta kai pitää olla epäonnistumisia,  kaatumisia ja repsahduksia, kaikissa tapauksissa. Se kuuluu asiaan, mutta sinulla on silti uskosi ja joku päivä se kasvaa niin suureksi, että onnistut. Sitä paitsi, kenelläkään ei ole oikeutta tulla sanomaan sinulle, että nyt oot epäonnistunut. Epäonnistuminen on sitä, että myöntää luovuttaneensa. Jos jaksat taistella, et ole epäonnistunut.

Eikä minua kiinnosta, olenko epäonnistunut elämässä jonkun mielestä. Jos en muussa ole onnistunut, niin ainakin siinä, että olin nopein uimari ja synnyin.

So ny sillee, et se joululoma alko. Ois meinaa hemmetin tylsää, jos ei ois kaikkee kivaa tekemistä. Niinko esim. öö kampaaja huamen ja saan taas oman värin päähän, joka oli mulla viimeks 9 vuotta sitten. Sit sunnuntai on kait iha vapaata, mut heti maanantai aamusta lähetää huristelee Venäjän rajalle. Joo, arvasitte oikein. Meen jouluks VENÄJÄLLE. Noeivaa. Haetaan rajalta mutsille dogipackki. Rudiksi mutsi sen nimes. Vähän ko toi biatch Modi, mut ruskee sellanen ja hiton isot korvat. Sinne sit huristellaan simmoset 4-5 tuntia ainakin ja takas. Good for me. Perse puutuu penkissä ja sillee : D

Sit maanantai meneekin varmaa sen paijaamises, mut tiistaina viedään yks catpack Forssaan, ko meijän Waldo sai uuden (ja toivottavasti pysyvän) kodin. Meinaa muilla on jotain sitä vastaan ja ne kiusaa sit koko ajan. Waldo pääsee jonkun lapsen ja dobermannin seuraks mettään jahtaa hiiriä. Ei oo muit catpäkkejä enää kiusaamas tota karskia kollia joka sanoo sit piipittäväl vauvaäänel ” miuuu” ;D Toivottavasti kaik menee sit hyvin. Keskiviikkona onkin sit rönt ja ken, koska viisaudenhammas. Multa kuvataan mun viisaus. Toivottavasti parempi ko Paris Hilttonilla. Ja torstai onkin sit suosikkipäivä, ko pääsen tuoliin makaan, sit ne paikkaa yhden mun leegon ja laittaa varmaan jtn juurihoitookin kehiin. Plus et ne repii multa irti sen viisauden, minkä oon saanu. Just ennen joulua. Syön sit saatana kinkkua sillai et suusta valuu verta ja mutsi kysyy, et jäiks vähän raa’aksi se kinkku. Leegot vuotaa. Perjantaina ei oo mittää ja lauantaina ei oo mittää, paitsi joulu. Pieni juttu.

Sitten ihanasti k-o-k-o loman mä luen Tuotantoeläintenhoito-tenttiin jonka lyhenne sopivasti on “TUHO”… plus et pittää lukee myös koirien ruokinnasta, et saa senkin rästin sit pois. Sit mulla onkin enään viime vuoden fyssa, josta en sitten tajua mitään, mutta eiköhän sekin järjesty ko tunkee jtn kaavoja siihen ja vähän lukuja. Niinko matikassa. Kokeessa koklasin vaan et voisko se olla 12:7*100 …. ei. No oisko se sit 7:12*100 .. ei tullu hyvää lukuu ja sit vaik 7:100*12 nii sit tuli kivan ja järkevän näkönen vastaus. Sai luvan kelvata. Ja kaikkiin viel vastasinkin. Paitsi yhteen.. Yleensä menee sillee:

Tehtävä nro 1: öööö, seuraava
T.nro 2:  hmmm.. mites tää menikään. Next.
T.nro 3: HEI TÄN MÄ OSA-…. eiko se olikin eri kaava..

Ja Ruotsin koe: Kirjoita lauseet suomeksi: minä…. koirani … ?? … punttisalilla?
Tai kirjoita lauseet ruotsiksi: Jag … ska med öö… remember (eiko se olikin enkkuu) TUGGLESAKER!

Mutta kyllä mä läpi pääsen ABC aineista KAIKISTA tällä kertaa : 3

Mä en kyl vieläkään tiijä, mikä on tugglesaker, ko netin sanakirjatkaan ei sitä tajuu. Tuggle on pureskella ja saker on tavarat…. ? Tavaranpurija? Purutavara?

Voi miten saada pienen, tyhmän ihmisen päähän mahtumaan yhtään mitään? Kuinka tyhmä ihminen oikeastaan voi olla, ettei tajua omia virheitään, ettei koskaan edes ajattele: “onko minussa vikaa?” Ovatko ne sitten niin täynnä itseään, että ajattelevat olevansa täydellisiä? Noot. Näkevät itsessään näkymättömiä virheitä joka päivä. Läskiä, nenä, läskiä, varvas ja taas läskiä. Koko vartalo on yhtä läskiä samaan aikaan, kun joku kävelee ohitse ja miettii “ompas tuo tyttö kuihtunut kasaan” Ne ihmiset ovat mielestään henkisesti täydellisiä ja fyysisesti epätäydellisiä vaikka oikeasti ovat henkisesti epätäydellisiä ja fyysisesti täydellisiä. Niinhän se oikeasti on. Mutta jos on vajaa, ei sille mitään voi.

Täytyy sääliä niitä. Vanhemmat tuskin ovat kummosia, ko tollasia lapsia ovat kasvattaneet. Eivät ne lapset onnellisia ole, jos rajoja ei ole. Ne ovat epätasapainossa ja kun rajoja tulee, on ihmispenska oppinut jo muuta. Ja siitä syntyykin ongelmanuori.

Olisi parempi, jos olisin yksin. Yksikään maan päällä elävä ihminen ei voi jaksaa minua. Luvatkoon vaikka mitä, en muutu siitä mitä olen, eikä tapanikaan. Olen ihminen, joka pyrkii täydellisyyteen ja siitä saa maistaa jokaikinen läheiseni. Jos olisi olento, joka sivuuttaisi kaikki negatiiviset kommentit sekä tekisi niinkuin sanon, ehkä olisi mahdollisuuksia.. Mutta ei täällä. Ei tässä maailmassa, eikä nyt. On parempi tehdä asiat itse kuin pyytää apua.

Eroahditus on kamalaa, kun sitä ei löydä ainoastaan omasta koirastaan, vaan myös itsestä. Rakkaan luota pois ollessa tuntuu tyhjältä. Kun on tottunut yhteiseloon, ei siitä osaa olla poissa. Rutiinit, rauhalliset illat oman kullan kainalossa ja illan pimeät kävelylenkit saavat kyyneleitä tipahtamaan. Itkin tai nauroin, olen onnellinen hänen kanssaan, jos vain kaikki menee hyvillä mielin. Kaikki epäselvä selvitetään, ongelmat ratkaistaan ja luodaan tulevaisuutta.

Sydän tuntuu nyt painavemmalta kuin koskaan. En kuvitellut sen tunteen koskaan tulevan takaisin ja aloin uskoa, että minuakin on nyt muistettu onnella. Ajattelin, että vihdoin saisin elää niinkuin olen aina halunnut.. Rakastaa ja rakentaa tulevaisuutta. Vaan kohtalo puuttuu aina elämään…

Mietin hetken aikaa miten sen sanoisin, että ymmärtäisit. Tiedän, että moni nainen olisi kateellinen minulle, jos tietäisi, millainen sinä olet. Et tiedä, että ole täyttä kultaa. Et näytä sitä koskaan. Et puhu siitä. Et usko, että sinussa on se kaikki.

Jos itken, tulet luokseni, painat syliisi  ja kysyt tuhannet kerrat, mikä minun on.

Jos haluan jotain, teet kaikkesi, että saan sen.

Jos kysyn, mitä haluat, vastaat, että mikä on minulle paras.

Kun tunnen olevani rumin ihminen maailmassa, kerrot, että olen kaunis ja seksikäs.

Ja jos hetkeksi katseeni jumittaa, huolestut, mikä minuun meni.

Kun en tunne olevani tarpeeksi, kerrot, että olen liiankin paljon.

Kun en osaa mitään, kerrot, että osaan ja että pystyn siihen.

Kun olen vihainen, teet jotain hölmöä ja saat minut nauramaan.

Kun mökötän ja karkaan viereltäsi, otat kiinni ja rutistat vierellesi.

Osaat tehdä asioita minun pyytämättä.

Olet kultainen.

Pyyhit kyynelet sataan kertaan poskiltani, kun silmäni kärsivät tsunamista.

Etkä ymmärrä, että olet liiaksikin täydellinen. Pidät huolta ja kuuntelet. Mutta haluan, että olet rohkea ja näytät sen muille. Että olet hyvä ihminen. Kun et välitä pahoista sanoista, olet vahvempi kuin he.

Ehkä vihdoin alan hyväksyä sen, että olette mitä olette ja en voi palauttaa mitään mitä olen joskus omistanut. Ehkä en haluakkaan? Miksi täytyisi, jos on tyytyväinen tähän nykyiseen. Minun täytyy hyväksyä myös se, että se mitä minulla juuri ja juuri on nyt, on ehkä lähdössä lähiaikoina ja että on parempi antaa sen mennä, jos se lähtee hitaasti, sillä silloin sen ei kuulu olla tulevaisuudessa kanssani.

Olen hyväksynyt myös sen tosi asian, että aika ei merkitse mitään eikä välttämättä sekään, mitä yhdessä on kokenut. Vain, millaisen siteen rakennat sen ihmisen kanssa, miten kohtelet hänen lähimpiä ja suhtaudut hänelle tärkeisiin asioihin. Ihminen, jonka kanssa sinulla on hauskaa, ei välttämättä ole se, jolle voit kertoa kaiken. Eikä kannatakkaan kertoa.

Olen ehkä hieman itsekäs siinä mielessä, etten välttämättä tahdo kaikkien olevan onnellisia. Vaikka pidän ihmisistä huolta, ajan tavallaan myös omaa etuani sillä. Kun jollain rakkaalla on hyvä olla, minullakin on. Mutta joskus saan hyvää oloa siitä, että joku on onneton ja minä onnellinen. Kenties siksi, että olen itse saanut olla sellaisen ihmisen toimesta onneton ja himoan kostoa. Niin se on. En ole niin pyhä ja vilpitön, mitä joskus uskottelen itselleni. Eikä minun tarvitsekkaan. Silmä silmästä, kuuluu vanha sanonta. Silti se tulee joskus aavistamatta järkytyksenä, siksi, että sen tekee joku muu.

Ennen kuin ehdin edes aamukahvia maistaa, huoneesta kuului armoton rysähdys ja pari säpäleen ääntä.

Ja ennen kuin ehdin edes paikan päälle, tiesin mitä oli tapahtunut.

Nopeasti huusin veljeä apuun ja heitin koirat ulos huoneesta raottaen porttia, sekä yhden kissan, Waldon, niskaotteella pois. Duna, jossa Leonardo varmasti oli hetki sitten vetänyt mökissään sikeitä, oli säpäleinä maassa. Dunan alaosa ol kääntynyt nurin päin ja siitä pystyi päättelemään, että mökki oli sen sisässä. Nostin sen ylös ja tartuin pieneen pahviseen laatikkoon, jonka sisältä kuului touhotuksen ääntä. Leonardo oli kunnossa, joskin hieman pöllästyneen näköisenä ja yltäpäältä sahanpurun pölyssä. Kiitin onneani, että kantoboxi oli täällä kotona ja laitoin Leonardon varovasti sinne. Lattia täynnä sahanpurua .. dunan yläosa säpäleinä .. ahh tätä aamua.

Vasta nyt tuli mieleen, että duna ei välttämättä olisi mennyt rikki, jos siinä ei olisi ollut säröä jo valmiiksi. Minun joka tapauksessa oli tarkoitus hankkia uusi duna, tosin .. uutta hiirtä varten. Nyt se siirtyisi. Pitäisi vain löytää uusi duna Leonardolle.

Jotkut aamut ovat kauniita. Saat herätä rauhassa, nauttia kupin kahvia, viedä koirat ulos ja samalla vetää keuhkot täyteen raitista ulkoilmaa. Tämä aamu melkein oli sellainen .. lisänä vain: vihaan kissoja. Joka on outo käsite sen vuoksi, että niitä löytyy täältä kymmenen kappaletta. Kaksi niistä on minun ja ne kaksi ovat sen vertaa rauhallisia nykyään, etteivät puuhaile mitään. Sysi (Kauttaaltaan musta) on ehkä vähän väkivaltainen leikkiä ja koska kasvoi yksin pentueessa, ei sillä ole lainkaan käytöstapoja. Silti se osaa olla kissoiksi. Winston (punaraidallinen) tuli meille muualta ja pienenä olikin kovin vilkas ja ystävällinen, mutta leikkauksen jälkeen siitä oli angstinen, arka, nyrpeä .. Ja sitä mukaa en ole sen kanssa erityisemmin seurustellut, paitsi silloin, kun se saa äkillisen ystävällisyyskohtauksen ja tulee keskellä yötä purnaamaan niskaani, kun koitan olla koneella.

Perheen kiusanhenki on Waldo. Kukas muukaan. Normaali maatiainen, valkoiset sukat, ruskearaidallinen, leuan alla ja rinnuksissakin valkoista. Waldo on meidän omasta pentueesta ja alkuperäinen nimi oli Villasukka. Waldo sai kyllä kodin siskolta, jossa sen nimeksi muutettiin joku Hamish tai jtn sinne päin, mutta Laaban (samasta pentueesta, Waldon veli) ei sietänyt tätä ja alkoi kiusata sitten Waldoa, joka johti siihen .. että Waldo alkoi kuseskelemaan ympäri kämppää. Noh, katti tuli takaisin siinä mielessä, että olisimme saaneet sille kodin, mutta se jotenkin vain jäi ja niin kissakin jäi meille. Jostain syystä Waldon äiti (Amélie) alkoi kerran tiinenä ollessaan sitten vihaamaan toisia kissoja + koiria ja erityisesti paskaa sai niskaansa Waldo. Sysin ja Winstonin saattamana Waldo keksi hakea turvaa minun huoneestani, koska siellähän asustaa koirat ja koiria se Amélie ei voi sietää. Leonardon tultua taloon Waldo alkoi viihtyä liiaksikin huoneessani, koska jostain syystä hiiret herättivät siinä paljon enemmän jotakin kuin muissa kissoissa. Se makaili välillä dunan päällä ja Leonardo tuli useastikin moikkailemaan (vaikka saaliseläin onkin), kissoja kalterien läpi. Jos meno meni liian vilkkaaksi, kissat saivat kyytiä.

Nyt sitten järjestin tolle Leonardolle kantoboxiin majasen, vettä ja ruokaa. Saa viihtyä siellä niin kauan, kunnes hankin jostain dunan. Kivat sillee, että jo huomenna lähetään kohti Paimiota ja siitä alkaakin sitten 2 vk päivystys, jolloin olen jumissa koululla sen kaksi viikkoa .. Muutto Kemiöönkin on juuri sopivasti tässä rumbassa, että kattoo ko pää räjähtää kohta. En saanut edes koiria/koiraa hoitoon päivystyksen ajaksi, jolloin olisi ollut helppoa viedä vain yhtä koiraa ulos tai ei ollenkaan. Mutta ei. Liian rankkaa veljelle viedä Kiba aamulla ulos, ennen ko lähtee kouluun. (Noh, Welcome to my life) .. Eikä Oonulikaa tietty oinu ottaa, ko ihanasti koeviikko justiinsa ensi perjantaista seuraavaan. Eikä silloin mitään Kiboja kaivata siihen syömään kyniä ja kirjoja.

Ja nyt ko ois inspistä kirjottaa ja sormet käy … pitää mennä siivoon, ettei tää näytä niin kamalalta ko jätkä tulee yöksi : 9

Uusi vuosi.

Vuosi 2011.

Ensimmäinen merkintä tänä vuonna.

Minä pohdin .. Kera kupillisen teetä, että .. Mitä helvettiä minulle on tapahtunut. Ennen kuin istun koneen ääreen, mieli vilisee aiheita. Ajatuksia. Lausun ajatuksia ääneen päässäni, niinkuin kertoisin tarinaa televisiossa. Mutta kun istahdan tähän ja alan kirjoittamaan, en saa sitä ulos. Kaikki katoaa ja ovi pamahtaa kiinni. Vaikka haluisin kirjoittaa sen ulos minusta. Jotta myöhemmin .. siitä olisi iloa. Ja jotta kenties ymmärtäisin jotakin uutta. En oikein koskaan osaa ilmaista iloa kirjoittamalla. Osaan ennemminkin kirjoittaa murheista, pahuudesta ja ilkeydestä. Sellaisista päivistä, jona minulla ei mene hyvin. Olisipa minulla enemmän kirjoitettavaa, niin tästäkin tulisi suhteellisen hyvä merkintä. Onhan tämä sentään ensimmäinen tänä vuonna.

Vuosi 2010, ilta jona se vaihtuisi vuoteen 2011. ~

Vietin sen poikaystäväni kanssa hänen mammallaan. Kävimme katsomassa ilotulitusta, ammuimme itsekkin joitakin ja vietin mukavaa aikaa. Hänen sukulaisensa ovat mukavia, harmi vaan, ettei minulla ole paljoa esiteltävää. Jokainen omistani viettää välillä niin hämärää elämään. Eikä heistä ole sosiaalisiksi. Joka tapauksessa uudenvuoden ilta meni mainiosti. Oli hauskaa .. kunnes yöllä aloin tuntemaan kipua lapaluussa. Se levisi hartiaan, niskaan, käsivarteen, sormiin. Jopa oikeaan käteen. Ja se oli sietämätöntä. En nukkunut räpäystäkään. En voinut olla missään asennossa, koska sattui. Joskus aamukuuden paikkeilla taisteltuani siinä tunteja, löysin melko hyvän asennon. Risti-istunnossa, ryhti kumarassa ja kädet rentoina sylissä. Se ei sattunut niinkään. Yritin olla ajattelematta kipua, sillä silloin se sattui kahta hullummin. Nuokuin siinä, mutta en nukahtanut kuin korkeintaan kymmeneksi sekunniksi. Rakas tietysti heräili vähän väliä ja koitti lohduttaa, kun itku kurkussa yritin kestää kipua. Mutta tämä sammui alle minuutissa minun käskiessä nukkua. Ei kipu ollut lähtemässä mihinkään, joten en voinut pyytää toista valvomaan vierelläni minun pillittäessäni. Seitsemän maissa joku kävi vessassa ja jo kahdeksan maissa talossa heräiltiin. Yhdeksältä sain hetkeksi unta, sillä onnistuin jumittamaan käteni niin, ettei siihen sattunut. En silti voinut/uskaltanut liikkua, ennen kuin joskus kymmenen maissa sain vihdoin buranaa ja nukuin makeasti. Muistan sen uuden vuoden siis hyvästä ja pahasta. Taikauskoisena voisin kuvitella, että se oli enne .. Mutten halua sanoa sitä ääneen. En haluaisi mitään odotuksia tältä vuodelta, muuta kuin että se menee hyvin. Sitä toivon ~

Ja tajusin juuri, etten saa näihin mitään järkevää. Onko hyötyä edes kirjoittaa ..